Työllisyys Suomessa 1960–1996

Raportissa tarkastellaan työllisyyteen vaikuttavia tekijöitä sekä koko kansantaloudessa että teollisuudessa vuosina 1960–1996. Tavoitteena on luonnehtia ennen kaikkea tehdyn työajan ja työllisyyden välistä yhteyttä. Tulosten mukaan tuotannon muutos on keskeinen työllisyyden selittäjä. Tämä käy selvästi ilmi sekä koko kansantalouden tasolla että teollisuudessa. Koko kansantalouden tasolla tuotannon muutoksella näyttäisi lisäksi olevan hieman suurempi vaikutus työllisyyteen kuin teollisuudessa. Tuontihintojen ja reaalikoron nousulla on negatiivinen vaikutus työllisyyteen koko kansantalouden tasolla, muttei kuitenkaan teollisuudessa. Reaalikorko vaikuttaa työllisyyteen vasta kahden vuoden viipeellä. Tämä johtunee siitä, että reaalikoron työllisyysvaikutus on välillinen. Reaalikoron vaikutus syntyy vasta 1990-luvun havainnoista, jolloin korkeiden korkojen vaikutukset tuotantoon ja työllisyyteen olivat suuria. Ajanjaksoa voi syystä pitää poikkeuksellisena. Verokiilan nousu heikentää työllisyyttä sekä koko kansantaloudessa että teollisuudessa. Vaikutus on lisäksi suuruusluokaltaan sama sekä koko kansantaloudessa että teollisuudessa. Verokiilan nousu yhdellä prosenttiyksiköllä näyttäisi johtavan työllisyyden heikkenemiseen noin 0,3 prosentilla. Työaikamuuttujien osalta keskeistä on se, että koko kansantalouden tasolla työtuntien supistuessa työllistä kohden työllisyys näyttäisi kohenevan. Kansantaloudessa tehtyjen työtuntien vähentyessä työllistä kohden yhdellä prosentilla työllisyys kasvaa välittömästi noin 0,36 prosentilla. Teollisuuden osalta näyttäisi lisäksi pätevän se, että normaalityöajan lyheneminen parantaisi jonkin verran työllisyyttä. Teollisuudessa normaalityöajan lyheeminen yhdellä prosentilla johtaa työllisyyden paranemiseen noin 0,1 prosentilla kolmen vuoden aikajänteellä. Tämä tarkoittaa sitä, että siirtyminen esimerkiksi 40 tunnin työviikosta 36 tunnin työviikkoon parantaisi työllisyyttä vain noin yhdellä prosentilla, jos tuotanto pysyy samalla muuttumattomana. Teollisuudessa ylitöiden määrällä ei sen sijaan ole juurikaan vaikutusta työllisyyteen. Tulosten mukaan teollisuudessa ylityöt alkavat purkautua työllisyyden muutoksiksi jo yhden vuoden viipeellä. Tämä tarkoittaa sitä, että ylityöt ovat yrityksille ainoastaan lyhyen aikavälin sopeutumismekanismi. Työn jakamista koskevan keskustelun näkökulmasta tärkeää on myös se, että normaalityöajan lyhentäminen ei ole johtanut teollisuudessa ylitöiden määrän kasvuun. Tilanteessa, jossa normaalityöajan lyhentäminen purkautuu täysimääräisesti ylitöiden kasvuksi, normaalityöajan lyhentämisellä ei voi olla lainkaan työllisyyttä parantavaa vaikutusta. Tulosten mukaan näyttäisi siis siltä, että sekä koko kansantaloudessa että teollisuudessa tehtyjä työtunteja olisi periaatteessa mahdollista vaihtaa työpaikoiksi lyhyellä aikavälillä, jos tuotanto pysyy samalla muuttumattomana. Kansainväliset kokemukset työajan lyhentämisestä osoittavat puolestaan sen, että tuotannon tasoa on mahdollista ylläpitää pidentämällä käynti- ja palveluaikoja. Tällöin yritysten on mahdollista hyödyntää olemassaolevaa pääomakantaansa aiempaa tehokkaammin sekä estää yksikkötyökustannusten nousu ja kannattavuuden heikkeneminen yleisen työajan lyhentyessä.