Työn jakaminen ja työllisyys

Makrotaloudellisissa tarkasteluissa päädytään tyypillisesti siihen, ettei yleisen työajan lyhentämisellä olisi kokonaistyöllisyysvaikutuksia kansantalouden sopeuduttua uuteen tasapainoon. Työajan lyhentämisen lopulliset työllisyysvaikutukset riippuvat kuitenkin lukuisista kansantalouden rakenteellisista ja mikrotaloudellisista tekijöistä sekä työajan lyhentämisen käytännön toteutuksesta. Myönteisten työllisyysvaikutusten synnyn keskeinen edellytys on käynti- ja palveluaikojen pidentyminen yleisen työajan lyhentyessä, jolloin yritysten on mahdollista käyttää tehokkaammin olemassaolevaa pääomakantaansa, estää yksikkötyövoimakustannusten nousu ja ylläpitää aiempi tuotantotasonsa. Selitettäessä maittaisia työttömyysaste-eroja OECD-maiden aineistolla 1980- ja 1990-luvuilla, työajalla ei ole roolia, jos samalla kontroloidaan työttömyyteen vaikuttavia muita institutionaalisia tekijöitä (työttömyyskorvausten tasoa ja kestoa, neuvottelujärjestelmän rakennetta, ja aktiivisen työvoimapolitiikan laajuutta). Tämä tulos tukee voimakkaasti näkemystä, jonka mukaan yleisen työajan lyhentäminen ei ole ratkaisu korkeaan työttömyyteen Euroopassa. Yleisen työajan lyhentäminen keinona parantaa työllisyyttä näyttäisi menettäneen Euroopassa suosiotaan 1980-lukuun verrattuna. Ranskan keskuspankin ja OFCE-tutkimuslaitoksen tuoreet selvitykset viittaavat siihen, että Ranskan työttömyysongelma lieventyisi jonkin verran siirryttäessä 35-tunnin työviikkoon. Työajan lyhentämisen työllisyysvaikutuksia on kuitenkin vaikeata arvioida etukäteen. Myönteisiä työllisyysvaikutuksia on vallitsevan näkemyksen mukaan saavutettu lähinnä Saksassa, jossa on lyhennetty työaikaa määrätietoisesti aina 1980-luvun alusta alkaen metalliteollisuuden johdolla. Työllisyysvaikutusten synnyn edellytys on ollut joustavampien työaikojen käyttöönotto, joka on mahdollistanut käynti- ja palveluaikojen pidentymisen yleisen työajan lyhentyessä. Myös Saksan osalta yleisen työajan lyhentämisen myönteiset työllisyysvaikutukset ovat kuitenkin kiistanalaisia ennen kaikkea tarkasteltaessa 1990-luvun kehitystä. Saksan työaikapoliittisten kokemusten osalta on syytä korostaa myös paikallisen sopimisen merkitystä tilanteessa, jossa yritys ajautuu akuuttiin kannattavuuskriisiin. Paikallisen sopimisen merkityksestä tunnetuin esimerkki on Volswagenin sopimus työntekijöidensä kanssa vuonna 1994. Viikkotyöajan lyhentämisen sisältävä sopimus auttoi säilyttämään tuhansia työpaikkoja, jotka olisi ilmeisesti muuten menetetty pysyvästi. Paikallisen, vapaaehtoisuuteen perustuvan sopimisen keskeinen etu on se, että tällöin työmarkkinoille ei muodostu yhtä helposti (ammatillisia ja koulutuksellisia) pullonkauloja kuin alennettaessa yleistä työaikaa lakisääteisesti koko kansantaloudessa. Tanskassa on puolestaan siirrytty voimakkaasti valikoivampaan työaikapolitiikkaan ja pyritty kehittämään ennen kaikkea sapattivapaajärjestelyjä. Sapattivapaakokeilu ei ole kuitenkaan saavuttanut laajaa suosiota Tanskassa. Tämä johtuu lähinnä siitä, että sapattivapaalla oleva altistuu työttömyysriskille yksityisellä sektorilla.